1.12.2013

Rautaisannos lempeyttä: veripalttu

Armon vuonna 2013 suunnittelin, ja melkein ehkä lupailinkin, opiskella vähän ruuanvalmistusta sisäelimiä hyödyntäen. En ole kuitenkaan ollut lainkaan niin aikaansaapa kuin ehkä toivoin, mikä on aika outoa, koska esimerkiksi sian kielestä tuli aivan älyttömän herkullista. Ja maksakammonkin olin selättänyt jo toissavuonna broilerinmaksaa kokatessa. Ravintoloissa olen kyllä kunnostautunut kokeilemalla useita sisäelinannoksia, ja aina on maistunut!

Ennenkuin vuosi 2014 pääsi yllättämään, tartuin kaupan pakastealtaalla vihdoin veripulloon. Verikeittoa olen mietiskellyt, -lettuja taas en, koska olen niin onneton letunpaistaja. Mutta annos, jota nyt kuitenkin loppuviimeksi halusin ehdottomasti tehdä oli veripalttu. Eli -vanukas. Eli iso kiinteä mokkula, joka paistetaan turvallisesti uunissa. Ja tämä ei muuten ole minulle lainkaan tuttu ruoka, meillä ei kotona ole tämmöisiin liittyviä perinteitä. Enkä varmaan ole koskaan missään maistanutkaan.

Vanukasmassa on täsmälleen Koffin punaista.
(Ja kyllä, se tölkki on itse ostettu ja maksettu!
Eikä tämä ole mainos, vaan faktaa ja värioppia.)

Veriruoat maistuvat raikkaiden ja hapokkaiden juttujen kanssa:
puolukkaa, porkkanaraastetta, omppua, luumua tms.

Reseptipohja verivanukkaalle löytyi ruokaraamatustani, eli Meidän keittokirjasta (Tammi, 2010). Nyt ei ollut syytä juurikaan soveltaa, tosin meirami ja timjami, joiden väliltä olisi saanut valita, jäivätkin molemmat pois. Kotona kun ei ollutkaan kumpaakaan, vaikka piti olla molempia, skerpele! No, hätä ei ollut tämän näköinen. Ja rusinoita, jotka esitettiin valinnaisena ainesosana, minulla sentään oli. Kuuluvatko ne yleensä asiaan? Niin tai näin, jos minä saan pienintäkin kannustetta käyttää jossain rusinoita niin...

Oletin muuten veren haiskahtavan ikävälle pulloa avatessa. Vaan eipä tuoksunut millekään. Väri sen sijaan oli äärettömän upea, kun sekaan oli laitettu nuo ruisjauhot! Tuoksua saatiin ilmaan vasta uunikypsennyksen edetessä. Jännittävä rukiinen ja verilettumainen tuoksu! Makukin miellytti. Verilettumaista, mutta pehmeämpi rakenne ja ihania joulumausteita. (Syönyt niitä verilettuja muuten viimeksi ehkä 15 vuotta sitten???) Rusinat olivat yllättäen valahtaneet pohjalle, mikä ei tosin sinällään ole välttämättä paha juttu. Jotenkin ihan älyttömän kotoisa ja lempeä ruoka tästä syntyi. Ei tietoakaan mistään pistävästä tahi tunkkaisesta (näitä nimittäin ihan pikkaisen pelkäsin salaa). Joka ei nyrpistele nenää veriletuille, tykkää tästä taatusti!

Pelottelukuvia! Veri-olut-seos ei herätellyt ruokahaluja. Jauhojen kanssa alkoi näyttää jouluisalta. Alakuvissa arkkitehtuurin helmi ja oikeaoppinen lopputulema.


Verivanukas eli veripalttu
(mukaillen: Meidän keittokirja, Tammi, 2010)

5 dl verta (naudan)
2.5 dl olutta
4 dl ruisjauhoja
50 g sipulia
75 g margariinia
1.5 tl suolaa
neilikkaa
maustepippuria
valkopippuria
2 rkl siirappia
1 dl rusinoita

Sekoittele veri ja olut isossa kulhossa. Vatkaa joukkoon ruisjauhot, minkä jälkeen voit lisätä myös sipulikuutiot ja margariinisulan. (Tuore sipuli on hyvä kuullottaa ensin pannulla, itse oikaisin käyttämällä pakastesipulikuutioita, jotka pehmensin mikrossa margariinin seassa sulatellen.) Lisää vielä mausteet (mortteloitua neilikkaa, mauste- ja valkopippuria yhteensä noin teelusikallinen), siirappi ja valinnaiset rusinat.

Kaada taikina voideltuun, korppujauhotettuun leipävuokaan, ja peitä se foliolla. Nosta vuoka isomman vuoan tai uunipellin päälle, ja kaada tälle isolle astialle kiehuvaa vettä. Näin syntyy vesihaude! Tuikkaa koko komeus 200-asteiseen uuniin alatasolle, ja kypsennä palttua tunti ja vartti. Testaa kypsyys tikulla.

Hieman jäähdyttyään vanukkaan voi kumota vuoastaan. Tarjoillaan tuoreeltaan ihan vain viipaloituna. Myöhemmin viipaleita voi myös paistaa pannulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti